Niin sanottu "vasemmistoliikkeen yhtenäisyyden ongelma" on ollut olemassa sosialistisissa ja puolisosialistisissa piireissä jo pitkään. Mistä siinä on kyse? Siitä, että monet vasemmistojärjestöt kilpailevat kiivaasti keskenään eri kysymyksissä, eivätkä siksi pysty yhdistymään tavoitteensa saavuttamiseksi. Mutta miksi niiden pitäisi yhdistyä ja mikä niiden tavoite on?
Aloitetaan vasemmiston määritelmästä. Poliittisen kentän jakautuminen vasemmistoon ja oikeistoon alkoi Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Tuolloin kansalliskokouksessa ne edustajat, jotka kannattivat monarkian säilyttämistä, istuivat oikealla, ja tasavaltalaiset vasemmalla. Siitä lähtien tämä järjestelmä on säilynyt. Muistutettakoon kuitenkin, että tällainen jako on hyvin keinotekoinen ja voi toimia vain porvarillisen oikeuden puitteissa; se ei muodosta mitään uhkaa järjestelmälle, jossa voi ottaa minkä tahansa kannan. Onko kysyntää muutokselle? Laitetaan vasemmistolainen! Haluatko nöyrästi mielistellä yrityksiä ja virkamiehiä? Oikeistolainen!
Kukaan ei kiistä, että tuolloin "vasenta puolta" edustanut porvaristo oli edistyksellisempi kuin "oikeistolaiset" feodaalit, mutta kuten Karl Marx kirjoitti:
"Se ase, jolla porvaristo kukisti feodalismin, kääntyy nyt itse porvaristoa vastaan" (ks. "Kommunistisen puolueen manifesti").
Tämä ase on proletariaatti. Juuri proletariaatti teki vallankumouksen Ranskassa, helmikuun vallankumouksen Venäjällä ja niin edelleen. Porvaristo otti feodaalien paikan, ja nyt sen kohtalo on sama kuin edeltäjänsä. Näin ollen globaalisti sillä ei ole mitään väliä, onko vallan edustaja vasemmistolainen vai oikeistolainen, sillä hän on joka tapauksessa porvarillisen vallan edustaja. Ja vasemmistolaiset ovat epäilemättä kapitalismin nukkeja.
Vasemmiston ja kommunistien välinen taistelu on käyty marxismin synnystä lähtien. Jo Marx ja Engels paljastivat utopistit ja anarkistit, jotka eivät tieteellisesti perustelleet väitteitään, häiritsivät ja vahingoittivat proletariaatin liikettä. Mutta porvaristo otti heidät tähtäimeensä – joko kommunismin mustamaalaamiseksi tai vähemmän radikaalien jäsenten värväämiseksi maineen puhdistamiseksi.
Jo Vladimir Iljitš Lenin työssään «Mitä ovat "kansan ystävät" ja miten he taistelevat sosiaalidemokraatteja vastaan?» kritisoi narodnikkeja, jotka kielsivät kapitalismin kehityksen Venäjällä ja puhuivat siirtymisestä sosialismiin suoraan talonpoikaisuuden kautta, vaikka sekin oli jakautunut kulakkeihin, keskitason talonpoikiin ja köyhiin. Hän myös paljasti marxismin hullun "kritiikin" ja puhui kommunistisen puolueen perustamisesta. Lenin taisteli tällaisia kadereja vastaan koko elämänsä. Kun Toinen internationaali osoitti sosiaalishovinismia, ero tuli selvästi näkyviin: bolševikit olivat sosialistisen vallankumouksen puolella, ja heidän vastustajansa ottivat nimen "sosiaalidemokraatit".
Tässä yhteydessä on mainittava myös menševikit, jotka kannattivat reformismia; Kautsky, joka Engelsin ystävyydestä ja marxismiin antamastaan panoksesta huolimatta alkoi kieltää proletariaatin diktatuurin ja esitti ultrainperialismin teorioita; Plehanov, joka propagoi marxismia Venäjällä mutta ryhtyi sosiaalishovinistiksi ja reformistiksi. Älkäämme unohtako radikaaleja, samoja anarkisteja: Mahno, joka väitti vastustavansa valtiota, itse asiassa kaappasi vallan, loi rikollisuuden ja petti bolševikit, vaikka olikin tehnyt heidän kanssaan liittoja. Muistakaamme myös vasemmistolaisia sosialistivallankumouksellisia ja vasemmistokommunisteja, jotka vastustivat Brest-Litovskin rauhaa ja halusivat jatkaa sotaa.
Stalinin aikakaudella sosiaalidemokraatit työskentelivät aktiivisesti kommunismia vastaan. Josif Vissarionovitš kutsui heitä avoimesti sosiaalifasisteiksi:
"Fasismi on porvariston taistelujärjestö, joka nojaa sosiaalidemokratian aktiiviseen tukeen. Sosiaalidemokratia on objektiivisesti fasismin maltillinen siipi. On täysin perusteetonta olettaa, että porvariston taistelujärjestö voisi saavuttaa ratkaisevia 'menestyksiä' taisteluissa tai maan johtamisessa, jos sosiaalidemokratia ei tue sitä aktiivisesti. Yhtä perusteetonta on ajatella, että sosiaalidemokratia voisi saavuttaa ratkaisevia menestyksiä taisteluissa tai maan johtamisessa, jos porvariston taistelujärjestö ei tue sitä aktiivisesti. Nämä järjestöt eivät kiellä, vaan täydentävät toisiaan. Ne eivät ole vastakohtia, vaan kaksosia..." (ks. "Kansainvälisestä tilanteesta", 1928).
Nykyään sosiaalifasisteiksi voidaan kutsua kaikkia vasemmistolaisia, eivätkä he itsekään vastusta sitä. Vasemmistolaisia – koska he ovat porvariston agentteja, tietoisesti tai tiedostamattaan.
Sosialismi on mahdotonta ilman vasemmiston murskaamista. Kommunistien on tuhottava kaikki vasemmistolaiset lahkot, joissa levitetään myyttejä työväenliikkeestä. Vasemmistolaiset ovat porvariston palvelijoita, jotka imagonsa vuoksi voivat myös haukkua sitä, mutta se on aina puolitotuutta.
Kommunisteilla ei ole mitään aloittelijoita vastaan, jotka vasta vedetään sosialismiin erehdyttyään vasemmistolaiseen ympäristöön. Lähes kaikki ovat käyneet tämän polun, mutta tärkeintä on päästä siitä pois, ymmärtää virheensä ja auttaa kommunistista puoluetta poistamaan vasemmistolaiset. Juuri näin suosio kasvaa, näin ihmiset oppivat totuuden – tämä on todellista agitaatiota ja propagandaa.
Ensimmäiset yritykset yhdistää revisionistit ja kommunistit tekivät niin sanotut mežraionkalaiset (interdistricters), joiden joukossa oli Lev Davidovitš Trotski. Vaikka nämä mežraionkalaiset liittyivätkin bolševikkipuolueeseen juuri ennen kansannousua, idea ei kehittynyt pidemmälle – paitsi että entisistä menševikeistä, jotka ajan myötä ymmärsivät, että fraktion (m) ideat ovat harhaoppia, tuli kommunisteja.
Jos menemme RSDP:n ulkopuolelle, samat edellä mainitut anarkistit ja vasemmistolaiset eserrät olivat aluksi samoissa riveissä kommunistien kanssa. Luonnollisesti edellä mainittujen tapahtumien jälkeen bolševikeilta ei ollut odotettavissa mitään armoa – petturit saivat ansionsa mukaan.
Nykyään käydään myös kiistaa trotskistien ja stalinistien yhdistämisestä. Tämä idea on itsessään täysin järjetön. Stalinismi on itse marxismia, se on proletariaatin vapautusliike, kun taas trotskismi on vihamielinen ideologia. Lev Davidovitš oli erittäin vastenmielinen hahmo; hän oli sekä liberaali että narodnikki ja menševikkien kannattaja, ja jotkut tuntevat hänet melkein Leninin veljenä. Lenin kutsui häntä syystä "Juudakseksi" – hän vahingoitti puoluetta koko ajan.
Miksi hänet sitten hyväksyttiin? Koska hän oli hyödyllinen Punaisen armeijan luomisen aikana. Kyllä, tässä ei ole mitään uutta: Trotski, kuten muutkin vastaavat revisionistit, näytteli hyödyllisen idiootin roolia, joka saattoi toteuttaa käskyn, jos se oli tarpeen, mutta ajan myötä tämä mahdollisuus korjata asia menetettiin, vasemmistolaiset paljastivat olemuksensa ja saivat ansaitsemansa rangaistuksen.
Sosiaalifasisti = revisionisti = sosiaalidemokraatti = trotskisti = vasemmistolainen. Vaikka olisit sanoissa kuinka uskollinen leninisti tahansa, mutta tietoisesti tai tiedostamattaan levität häpeällistä valhetta Neuvostoliitosta, Kiinasta, Korean demokraattisesta kansantasavallasta ja Kamputseasta, jos esikuvinasi ovat kaikenlaiset "LOM":it (vasemmistolaiset opportunistiset marxilaiset), jotka välittävät porvarillista kantaa ja herjaavat todellisia bolševikkeja, tiedä: olet vasemmistolainen.
Vain puolue pystyy voittamaan revisionistit. Se kulkee voitokkaasti vasemmistolaisen suon sirpaleiden yli, jokainen paljastetaan. Ilman vasemmistolaisia kukaan ei enää petä sinua, mustamaalaa ja valehtele.
Joten olemme selvittäneet, että kommunistit ja vasemmistolaiset ovat pahimpia vihollisia. Heitä ei pidä rinnastaa toisiinsa tai tuoda lähemmäksi toisiaan. Taistelemalla heitä vastaan puolue vahvistuu, ja maailmassa on muutama petetty ihminen vähemmän.
